|
|
Miinan päiväkirja
Miinan päiväkirjan osa 81 (12.3.07)
Wuff...taas.
Mami on tos juossu koko päivän ees taas kaikenmaailman mustia muovia ynnä muuta kamaa kainalos.
Tytyjen kaa ihmeteltiinki, et mitä se nyt taas touhuu, jonkun inspiksen se on saanu, ku sil oli vauhti päällä.
Selvishän sen touhut, ku mentiin pihalle. Se oli laittanu ne muovit tohon aitaan.
Kuulemma pissasuojuksen. Nyt meijän ei enää tarvii pelätä, et saadaan pissasuihku niskaan.
Sille tuli kuulemma pissakiintiö täys, ni sen oli pakko tehä toi aitasuoja.
Mä oon täs yrjönny muutamana päivänä, kaikil oottavil äideilhän on alkuun tota pahoinvointii.
Lyyli ei viel oo yrjönny, mut sehän onki vähä mua jäles. Kyl kait seki koht rupee yrjöön.
On tää jännää aikaa, tää ekojen vauvojen oottelu, kuinkahan ihanaa on sit ku vauvat on syntyny.
Cindyki kuulemma oottaa vauvoi, mut se oli vaan nopeempi, sen vauvat syntyy jo pikapuoliin.
Meijän vauvat onki siskopuolii, ku niil on sama iskä. On ne muutenki sukuu, ku Cindy on ton Lyylin tyttö.
Mutsi varmaan on kateellinen, ku sil ei tuukkan vauvoi, jollei sit joskus loppuvuodest.
Olipas yöllä satanu kummaa lunta ja aika pal viel. Aamulla kun me juoksenneltiin tuol lumisel pihal,
me oltiin kaikki lumipalloi täys. Niit roikku meitin kaikkien rinta-, vatta- ja jalka-karvois.
Lyylillä oli vähä vähemmän ku meil muil, mut se johtu siitä, kun sil on just ollu karvanlähtö.
Iltapäiväl rupes sataan vettä. Se ei taija hyvää tietää tolle lumelle, harmi, mä niin siit tykkään.
Sit vaihteen vuoks joku paukapää oli ajanu liian korkeella kuormalla ja poikkassu taas mun nettijohdon.
Kuinkaha mones kerta tää jo on, mua alkaa jo kyllästyttää. Monta päivää oli taas yhteys poikki.
Ja sit toi mami viel jätti meijät aamulla yksin, sano et hän lähtee vähä maailmalle.
Me vähä mietittiin tytyjen kaa, et mitehän meijän nyt käy. Mut meille tuliki ihan kiva päivä,
Marja tuli meit kattoon, laski meit ulos ja pelas palloo mun kaa monta kertaa.
Ja illalla se tuli viel antaan meille ruokaa ja viemään meit ulos.
Ja tulihan se mamiki ennen yötä kotiin, niinku on tullu aina ennenki. .
Ja yhtenä aamuna, ku me mentiin ulos, aidan takan oli jokkut isot vieraan hajuset jälet.
Me yritettiin haistelemalla ottaa selvää, mikä siel oli kävelly, mut ei saatu selville.
Ne jäljet muistutti isoi koiranjälkii, ne kiers koko meijän tontin ympäri, ja mones kohtaa näki,
kuin se oli yrittäny löytää paikkaa, mistä pääsis joko aidan läpi tai yli meijän pihalle.
Mami sano, et nyt hän ei uskalla enää laskee meit ikinä yksin ulos,
jos se jälkien jättäjä vaik tulee uudestaan ja sattuu pääseen jollain konstilla aidan sisäpuolelle.
Se mietti, et toivottavasti se on ollu vaan joku irtokoira, eikä tulis enää uudestaan, mut mietti se sitäkin,
että voisko olla mahdollista, et se ois ollu susi. Ja jos se on ollu susi, ni se tulee satavarmasti takas,
kun se on haistanu meijän hajut pihalta, ja nykkin yrittäny päästä aidan sisäpuolelle.
Hui kamalaa, muaki alko melkein pelottaa.
Mut tuli tänään ilonenki ylläri. Elena tuli Tapsan ja Johannan kaa mummuu (mami on Elenan mummu)
ja meit kattoon. Että se on ihana ja sulonen. Se oli semmonen vaaleenpunanen paketti.
Maailman ihanin ja sulosin pienen pieni tytöntyllerö. Mun piti vaan koko ajan nuuskutella ja pusia sitä.
Ja näyttää sille kuinka paljon mä siit tykkään ja et mä oon sen paras kamu.
Lyyliki yritti pusia sitä, mut mä varasin parhaan paikan,halusin olla koko ajan sen lähellä.
Mutsi vielki vähä vierastaa Elenaa ja tyyty vaan katteleen vähä kauempaa.
Tyty oli niinku sitä ei kiinnostas ollenkaan, meni vaan sohvalle nukkuun, ja oli niiku ei vois vähempää kiinnostaa.
Mä sanoin Elenalle, että sen pitää sit tulla kattoon mun vauvoi, kun ne on syntyny.
No nii, nyt on sit ihan lits,läts, löts keli. Varpaat ja masu märkänä kun käy ulkona.
Lumi se vaan katoo tonne pitkin ojii, ei kiva, mä tykkään leikkii lumes.
Ja olis ollu niin kiva näyttää mun tuleville lapsilleni lumileikkejä.
Mut saankin sit esitellä niille kevään ihmeitä. Kivaa sekin varmasti on.
Saas nähä onko mun vanhat tutut, konnat, liskot, perhoset sun muut selvinneet hengissä paukkupakkasist.
Toivottavasti on, ois jännää nähä niitä taas.
Mä oon ollu aina ahkera syömään, mut nyt on vähä kumma juttu, mul ei oikeen ruoka maita.
Ja yrjöttääki edelleen. Kuuluukohan se tähän vauvojen ootteluun? Mutsi kyl sano et kuuluu.
Lyyli viel syö ku hevonen, oksennellu sekin on. Ja taas se vaan nauraa, mitähän se nyt sillä naurullaan meinaa.
Se kun tahtoo naureskella kaikille asioille ja huvikseenki vaan. Mut kait se tästä homma etenee.
Cindynkään vauvat ei viel oo tullu maailmaan, mut kohta ne varmaan tulee, kun niitten syntymäpäiväks on ennustettu keskiviikkoo.
Tsemppiä vaan Cindylle, et kaikki sujuu hyvin ja lapset on terveitä.
Nyt mun täytyy taas lopettaa, mut jatkoo seuraa taas myöhemmin.
Aurinkoisii kevätpäivii vaan sulle, toivottelee Miinuska
Seuraava osa
|
|